Niin kaunis on hiljaisuus, Ja kauniimpaa on kaipaus, Kun muistoissa hetken olla saa, Silmän isku on ikuisuus..

Niin kuin otsikkokin jo kertoo, ei ole meikäläisellä (tällä hetkellä) hirveän hilpeät fiilikset.

Jotenkin sisällä on sellainen tunne, että mun oli pakko tulla hieman avautumaan tästä tunteestani teille.

Olimme siis viime lauantaina Nikon mamman hautajaisissa, joka nukkui pois 28.8.2012.

Vaikka en ollut mamman kanssa mitenkään niin läheisissä väleissä, niin silti läheisen pois meno tuo itselleni surullisen ja haikean olon, vaikka kyseessä ei olisi läheisin perheenjäsen. Ja vaikka mamma olikin jo 92-vuotias, hänen kuolemansa oli meille jokaiselle yllätys, sillä mamma oli todellinen teräsmamma. Ei jokainen yli 90 vuotias elisi yksikseen omassa kotonaan isossa omakotitalossa kaukana keskustasta.

 Itselleni jäi tunne, että niin paljon jäi sanomatta ja kokematta. Vielä kuukausi sitten muistan kun olimme käymässä mamman luona ja hän ihasteli ulkona olevaa kukkapuskaa ja mietti, että noita vois käydä keräämässä maljakkoon. Suunnittelin itsekseni, että seuraavan kerran kun tullaan käymään, käyn poimimassa pari kukkasta mammalle maljakkoon. No sekin jäi sitten tekemättä.. Toinen asia, joka jää ikuisesti kaihertamaan mieltäni oli se kun mamma harmitteli, ettei hänellä ole koskaan ollut mankelia ja että hän on aina halunnut sellaisen. Minulla oli itselläni varastossa käyttämätön mankeli, jonka meinasin viedä hänelle, jotta hänelle sitten vihdoin olisi mankeli. Tällä hetkellä se mankeli on vieläkin siellä varastossa pölyttymässä.

 Kumpa elämä olisi antanut vielä aikaa, että olisin saanut tutustua mammaan vielä lähemmin ja kuulla hänen tarinoitaan vuosien varrelta, mutta koskaan sitä ei voi suunnitella, koska jokaisen on aika lähteä täältä pois..